Tila ja muisti
Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisellä on tilamuisti. Tämä on ollut yksi intohimoni työympäristöjen kehittämisessä. Miten tilat voisivat auttaa meitä muistamaan, mielellään tietysti mieluisia muistoja? Lisävalotusta mielipiteelleni löysin joululahjaksi saamastani kirjasta Viisaat linnut.
Itse asiassa muistikuvamme näyttävät olevan vahvasti sidoksissa paikkaan, jossa koimme kyseisen asian. Uudet tutkimukset osoittavat, että kun muistamme jonkin tapahtuman, se aktivoi hippokampuksessamme ne paikkasolut, joihin tapahtumapaikka on tallentunut ja auttaa meitä paikantamaan muiston sekä spatiaalisesti että ajallisesti.
Muistikuvasi on naimissa paikan kanssa, jossa ajatus juolahti ensimmäisen kerran mieleesi.
Niin tuttua. Joskus samaa reittiä palaaminen voi auttaa muistamaan, mitä oli etsimässä. Välillä harmaita aivosoluja kaivetaan muistelemalla, missä tästä asiasta oli puhe. Välillä taas johonkin tilaan meneminen muistuttaa asiasta, joka pitikin hoitaa.
Tilaa paremmin meidän muistimme saa kimmokkeen nähdessämme jonkun muistettavaan seikkaan liittyvän ihmisen. Sosiaalisella, kahden tai useamman ihmisen väliin rakentuvalla aineettomalla tilalla on niin ikään tärkeä rooli muistamiselle, muistikuville, muistoille.
Mutta ilman ihmisiäkin paikka puhuttelee. Kokonaisvaltainen aistiminen on toinen tärkeä seikka työympäristöjen kehittämisessä. Mitä näkyy, mitä kuuluu, miltä tuoksuu, miltä tuntuu? Steriilien ja neutraalien, ei kenellekään kuuluvien eikä mistään kertovien monotonisten tilojen aika on ohi. Aistittavan tunnelman luominen on yksi viihtyisyyttä, kutsuvuutta ja miellyttävyyttä luova tekijä, joka parhaimmillaan lisää hyvinvointia, tyytyväisyyttä ja työn sujuvuutta.
Biofiilinen suunnittelu kiinnittää huomiota siihen, miten luonnon elementtien läsnäolo joko ikkunanäkyminä tai erilaisin sisustuselementein luo tilaan tunnelmaa ja käyttäjilleen hyvinvointia. Virkeysrytmiämme seuraava sininen taivas ulkona tai keinotekoisena sinitaivasvalona tuo tilaan myös rytmiä ja ajallista ulottuvuutta. Olemme tilakokemuksia analysoidessamme tunnistaneetkin erilaisten tilojen rytmejä – miten ne sykkivät, miten syke vaihtuu päivän mittaan – miten tila voi taltuttaa kiirettä, joka sekin on pohjimmiltaan tunne.
Entä kun paikka onkin digitaalinen?
Digitaaliset tilat ja ympäristöt herättävät myös tilamuistiamme. Digitaaliseen tilaan astuminen ei aina ole kitkatonta ja se saattaa kirvoittaa pieniä stressireaktioita: kädet ehkä vähän hikoavat, hengitys on pinnallista, syke vähän tiuhempaa – kunnes tulee helpotus: YES, yhteys toimii. Löydämme digitaalisesta kanavasta henkilön tai henkilöt ja pääsemme töihin.
Olemme digitaalisessa tilassa äänen ja kuvan varassa ja luemme tilannetta näitä aisteja tarkentaen. Läsnäolon intensiteetti vaihtelee riippuen siitä, mitä digitaalisessa ympäristössä ollaan tekemässä. Olemme tunnistaneet epämuodolliset keskustelut, tavoitteeseen pyrkivät sovitut työrupeamat, kuuntelua vaativat tilaisuudet, joissa välillä kommentoidaan lyhyesti sekä pelkkää kuuntelua edellyttävät tilaisuudet, joissa jaetaan informaatiota ja digitaalinen läsnäolo saattaa hajautua joihinkin muihin tehtäviin kuuntelun ohella.
On merkitystä, missä fyysisessä tilassa digitaaliset tuokiot ja työrupeamat tapahtuvat. Itse olen huomannut, että liikkeessä – esimerkiksi junan pienessä puhelinkopissa pidetyt digitaaliset kokoukset ovat vaikeammin palautettavissa mieleen kuin toimiston vetäytymistilassa toteutetut keskustelut verkon yli. Ajatukset eivät juurru vaihtuvissa maisemissa, ne vain lentävät. Toisaalta jälkeenpäin muistia kyllä helpottaa se, minkä kaupunkien välillä ko. keskustelu käyntiin.
On merkitystä, missä fyysisessä tilassa digitaaliset tuokiot ja työrupeamat tapahtuvat.
Tämän lisäksi on merkitystä myös sillä, mihin tilaan laskeudutaan, kun digitaalinen rupeama on ohi. Pahimmillaan jonossa on heti seuraava digitaalinen kokous eikä kahden tilaisuuden välissä tule noustua edes pystyyn tuolista. Joskus digitaalisissa ympäristöissä työskentely saa meidät kaipaamaan läsnä olevia, kosketusta kestäviä kollegoita. Niin kauan kuin digitaaliset tilamme ovat kaksiulotteisia, jäämme niissä paitsi toisen henkilön kokonaisuudesta sekä siitä voimasta, mitä toisiltamme kasvokkain saamme.
Videopalaverin lopettaminen ja ruutuyhteyden katkeaminen kuin salamaniskusta katkaisevat ihmisten välisten vuorovaikutuksen eri tavalla kuin mennessämme kokoushuoneesta yhtä matkaa ulko-ovelle tai hissille. Jotta digitaalisten tilojen muistijäljet olisivat tukenamme, on hyvä kiinnittää huomiota siirtymiin: miten lähden digitilasta ja miten asetun siihen tilaan, jossa olen fyysisesti ja mihin siitä sitten taas siirrynkään – ovatko ajatukset jo mukanani?
Vaikka koneäly ja sovellukset auttavat meitä paikkatiedon kanssa jo hyvinkin monella tavalla, kannattaa meidän vaalia omaa, inhimillistä tilamuistikapasiteettiamme. Ja tilamuistia voimme tukea niillä ympäristöillä, joissa mieli lepää, virkistyy, kirvoittuu. Niihin ympäristöihin haluamme tulla uudestaan ja uudestaan.
Suvi Nenonen
Työtilojen asiantuntija
Tampereen yliopisto